MINUN VUOTENI 2015

Toissaviikkoisessa blogikirjoituksessa lupasin julkaista seuraavaksi blogini videomuodossa. En ole mikään medianörtti, joten videon kokoaminen ei sujunut aivan käden käänteessä eikä lopputulema ole kovin ammattimainen, mutta ajaa kuitenkin asiansa.

Tässä siis videotervehdyksen muodossa muistoja vuodelta 2015 ja pohdintaa tulevasta vuodesta 2016!

Taustalla esittäjän Audionautix kappale Smooth Sailing (with Guitar), joka on suojattu lisenssillä Creative Commons Attribution (https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/) Esittäjä: http://audionautix.com/.

MOTIVOITUNUT VALMENTAJA ON URHEILUSEURAN TÄRKEIN RESURSSI

Nyt kun vuoden viimeinen koulupäivä on takanapäin ja keväänkin suunnitelmat alkavat pikkuhiljaa hahmottua, voin taas ottaa hetkeksi hyvän asennon ja keskittyä kirjaamaan ylös ajatuksia yhdestä sydäntäni lähellä olevasta asiasta: valmentamisesta.

Päätin jo syksyn alussa blogia perustaessani, että yksi kirjoituksistani tulee käsittelemään valmentamista, jonka parissa olen touhunnut yhteensä yli kymmenen vuoden ajan. Suurin osa valmennuskokemuksestani on kertynyt Asikkalan Voimistelu ry:stä, joka on pieni urheiluseura, mutta viime vuosina olen saanut tutustua myös suurempien urheiluseurojen kuten Tampereen Pyrinnön ja Ilveksen toimintaan. Alla olevassa kuvakollaasissa on muutamia eri valmentajakaverien kanssa vuosien varrella otettuja kuvia, jotka tuovat mieleen paljon hymyn huulille nostattavia muistoja. Vaikka valmentaminen on vienyt paljon aikaa elämästäni, on se antanut jotain sellaista mitä ei voi millään mittayksiköllä mitata.

Ihania muistoja valmennusvuosilta vuosien 2002-2015 välillä.

Kun valmensin kilpacheerleadingia, en oikeastaan koskaan välittänyt sainko siitä rahallista korvausta vaiko en. Valmentaminen itsessään on antanut niin paljon ja samalla vaivihkaa kehittänyt myös työelämässä arvostettavia taitoja kuten organisointia, priorisointia ja johtamista, että kaikki rahallinen korvaus oli vain plussaa. Luettuani Mikko Mäntylän ajatuksia valmentamisesta maksettavista summista, aloin tosissani miettiä myös tätä puolta valmentamisessa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että valmentajana toimivalla tulisi olla sisäinen motivaatio toimintaa kohtaan. Ymmärrän kuitenkin sen, että valmentaminen vuodesta toiseen 10 euron tuntipalkalla voi jossain vaiheessa alkaa nakertaa vahvaakin sisäistä motivaatiota. Seuratoiminnassa olisikin tärkeää tarkastella jokaisen valmennuspanosta ja valmennuksen laatua yksilöllisesti sekä palkita aina onnistumisista. Onnistumisilla en tarkoita kilpailullista menestystä tai harrastajamäärän kasvua, vaan selkeää onnistumista siinä työssä, johon valmentaja on palkattu eli valmentamisessa. Se miten sitä arvioidaan ja "mitataan" tulisi määrittää aina joukkuekohtaisesti. Eri tasoisilla joukkueilla kun on luonnollisesti erilaisia toiminnallisia tavoitteita.

Tästä päästäänkin valmennuksen organisointiin liittyvään haasteeseen, joka tiedostetaan, mutta jolle hyvin harva seura valitettavasti käytännössä tekee mitään. Perinteisesti lasten ja aloittelijoiden ryhmiä ovat ohjanneet aloittelevat valmentajat, kun kokeneet valmentajat ja myös taloudelliset resurssit on laitettu junioreiden edustusjoukkueisiin ja ammattilaisjoukkueisiin. Lisäksi yhtenä valmennuksen organisoinnin haasteena on kysymys siitä, kuka on hyvä ja kuka huono valmentaja. Aikuisten ammattilaisjoukkuetta menestyksekkäästi valmentava tuskin on optimaalisin valmentaja pienille lapsilla tai päinvastoin. Palloliiton Uudenmaan piirin kehityspäällikkö Taneli Haara kuvaa näitä kahta valmentamisen organisoinnin haastetta hyvin videoblogissa vertaamalla tilannetta koulumaailmaan: eiväthän lastentarhanopettajatkaan etene tavoitteellisesti urallaan niin, että ovat huipulla ollessaan lukion opettajina.

Se, että valmentaja on motivoitunut juuri kyseisen ryhmän tai joukkueen valmentamisesta on laadukkaassa valmentamisessa avainasemassa. Mikäli valmentaja tavoittelee lasten ryhmän ohjaamisella vain etenemistä kohti "haastavampia" valmennustehtäviä, ei hän luultavasti ole aidosti motivoitunut kehittämään lasten ryhmän osaamista. Tästä saakin hyvän aasinsillan siihen seikkaan, jonka jokainen liikunnan ammattilainen tietää: lasten ja aloittelijoiden ohjaaminen on haastavampaa ja vaatii enemmän ammattitaitoa, kuin jo harjoittelurutiinit oppineiden junioreiden tai ammattilaisten. Tiedän, että tämä kuulostaa itsestään selvältä ja aiheuttaa huokailuja, mutta toistan sen yksinkertaisesti siitä syystä, että huolimatta asian tiedostamisesta, ei sille ole tehty juuri mitään.
Seuroissa olisikin mielestäni aika tarkastella valmennustoimintaa uudestaan toiminnan tavoitteiden kautta.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että urheiluseurassa valmentajana toimiminen on asia, jota suosittelen lämpimästi kaikille. Uskoakseni ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa valmentaa tai täydellisen valmentajan arkkityyppiä, vaan jokainen voi onnistua valmentamisessa omalla tavallaan. Kuten jo aikaisemmin tässä kirjoituksessa olen todennut, on laadukkaassa valmentamisessa tärkeintä motivaatio. Sen lisäksi halu kehittyä palautteen ja itsereflektion kautta ohjaavat varmasti jokaista valmentajaa oikeaan suuntaan.

Kannustankin kaikki kokeilemaan valmentamista jossakin elämänvaiheessa, sillä se voi yllättää ja tuoda elämääsi hetkessä uusia ihmisiä ja kokemuksia, jollaisista et osannut edes haaveilla. Alla olevaa kuvaa katsoessani en voi olla kuin kiitollinen niistä kaikista valmennusvuosista, jotka ovat jo takanapäin ja samalla innoissani mahdollisista tulevaisuuden valmennushaasteista. 

Joukkueillassa syksyllä 2012 saatuja kommentteja valmennettavilta tytöiltä.

Tämä blogikirjoitus jää syksyn 2015 osalta viimeiseksi, sillä ensi viikolla aion julkaista blogissani joulun kunniaksi ensimmäisen videopostaukseni. Sen sisältö jääköön kuitenkin vielä salaisuudeksi!

Ps. Tämän kirjoituksen inspiraation takana ovat erityisesti Mikko Mäntylän valmentamisen organisoimista käsittelevät ja ajatuksia herättävät blogikirjoitukset. Ensimmäinen niistä käsittelee erilaisia valmentajastrategioita, joiden avulla seura voisi mahdollistaa laadukkaan valmennuksen. Toisessa kirjoituksessa Mäntylä esittää puolestaan 7 keinoa urheiluseuran valmentajatilanteen parantamiseksi. Suosittelen lämpimästi vilkaisemaan niitä tarkemmin mikäli seuratoiminnan valmennuksen organisointi yhtään kiinnostaa!

TYTÖT JA POJAT SAMALLE KENTÄLLE?

Olen tänä syksynä saanut kunnian tutustua lähemmin minulle tuntemattomampiin lajeihin: jalkapalloon ja salibandyyn. Tarkastelukulma niihin on ollut kuitenkin tuttu, nimittäin tyttöjen näkökulma. Tämä blogikirjoitus syntyi pala palalta ja eteni lopulta käsittelemään hieman eri aihetta, kuin alunperin oli tarkoitus. Tyttöjen valmentamisen tarkasteleminen ajoi minut lopulta kyseenalaistamaan tyttöjen ja poikien jakamisen eri valmennusryhmiin. 

Voin heti aluksi todeta, ettei  tämä ole ihan mustavalkoinen juttu.

Olen valmentanut reilun kymmenen vuoden ajan kilpacheerleadingia, joka on perinteisesti mielletty nimenomaan tyttöjen ja naisten joukkuelajiksi. Vaikka miesten harrastajamäärät ovat Suomessa selkeästi nousussa, olen itse työskennellyt ainoastaan tyttöjoukkueiden parissa. Syksyn aikana saamieni kokemusten pohjalta olen huomannut, että tyttöjen valmentaminen naisvaltaisessa lajissa on huomattavasti helpompaa kuin tyttöjen valmentaminen esimerkiksi jalkapallossa, joka on median leimaamana perinteisesti mielletty miesten lajiksi. Tosiasiassahan jalkapallo on Suomessa sekä poikien että tyttöjen suosituimpien harrastusten listalla ja suomalaiset naiset menestyvät jalkapallossa kansainvälisellä tasolla miehiä paremmin.

Vaikka kaikilla lapsilla motoriset perustaidot toimivat lajitaitojen oppimisen perustana ja edellytyksenä, on tyttöjen ajateltu olevan lähtökohtaisesti erilaisia urheilijoita ja täten valmennettavia kuin poikien. On kuitenkin todettu, että pojat menevät tyttöjen edelle fyysisessä kehityksessä vasta murrosiän jälkeen. Tätä ennen fyysisten ominaisuuksien tulisi kehittyä siis suurin piirtein samaan tahtiin. Tässä vaiheessa mieleeni ei voi olla nousematta kysymys siitä, miksi tytöt ja pojat treenaavat sitten jo pienestä pitäen eri joukkueissa? Kun kaikessa tekemisessä tausta-ajatuksena on poikien ja tyttöjen vastakkainasettelu, ja sitä kautta syntyvä näkemys pojista tyttöjä parempina urheilijoina, väkisinkin myös toiminta alkaa käytännössä muotoutua sen mukaiseksi. 

Joukkueurheilussa menestyneet naisurheilijat ovat usein kertoneet treenanneensa erityisesti lapsena vanhempien poikien kuten isoveljiensä kanssa vapaa-ajallaan. Uskoakseni tämän tyyppinen treenaaminen tukeekin myös tyttöjen fyysistä kehitystä. Mikseivät tytöt ja pojat sitten treenaa enemmän yhdessä? Ovatko tytöt ja pojat loppujen lopuksi sittenkään niin erilaisia valmennettavia?

Asiasta on viimeisten vuosien aikana käyty paljon keskustelua koululiikunnan kontekstissa. Esimerkiksi Valo ry:n Reilu Peili -raadin vastaajista 63 % oli keväällä 2015 sitä mieltä, että tyttöjen ja poikien liikuntatunteja ei ole tarvetta pitää erikseen. Kannattaa tsekata linkin takaa löytyvä video, jossa on kysytty asiaa lisäksi suoraan koululaisilta. Yhden pojan kommentti: 

"Jos joku esim. tyttö haluaa pelata kunnolla niin se vois tulla sinne poikien kaa."

Eivätkö tytöt sitten lähtökohtaisesti halua pelata "kunnolla"?

Mielestäni tyttöjen ja poikien väliset eroavaisuudet eivät ole tosiasiassa läheskään niin suuria kuin niiden oletetaan usein olevan. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalisessa käyttäytymisessä on 7-12 -vuotiaiden tyttöjen ja poikien välillä joitain eroavaisuuksia. Koulunsa aloittaneilla tytöillä on jo usein suuri tarve kertoa kokemuksistaan, kun taas pojat keskittyvät pääsääntöisesti vielä varsinaiseen tekemiseen. Mitä lähemmäs murrosiän alkua mennään, sitä enemmän tytöt kyseenalaistavat esimerkiksi valmentajan antamia ohjeita ja tuovat esille omia kärkkäitäkin mielipiteitään. Myös ryhmän merkitys korostuu tuolloin tyttöjen toiminnassa. 

Pyöriteltyäni näitä edellä kuvaamiani ajatuksia muutaman päivän ajan, tulin siihen lopputulokseen, etten osaa suoraan sanoa mitä mieltä näistä asioista olen. Mikään ei tietenkään ole mustavalkoista, mutta itseäni häiritsee kovasti se, etten osaa tässä asiassa ilmaista selkeästi yhtä mielipidettä. Siksi kuulisinkin mielelläni aiheeseen liittyviä erilaisia mielipiteitä perusteluineen. 

Tuleeko tyttöjä ja poikia valmentaa eri tavalla ja omissa joukkueissaan? Miksi tai miksi ei?

Vaikken pysty ottamaan valmennuksellisesta näkökulmasta tarkemmin kantaa siihen, tulisiko tyttöjen ja poikien valmennusta käytännössä yhdistää enemmän, uskallan blogikirjoituksen aiheeseen liittyen kuitenkin yhden mielipiteeni tuoda julki: Mielestäni on väärä lähtökohta ajatella, että on olemassa erikseen tyttöjen ja poikien lajeja. Kuka sellaisen asian voi muka määrittää? Jos joku poika haluaa aloittaa muodostelmaluistelun ja tyttö rugbyn, niin sen pitäisi olla mahdollista ilman, että yleinen asenneilmasto pistää kapuloita rattaisiin. 

Loppukevennykseksi voisin todeta yleisesti, että joukkuelajithan ovat suosittuja nimenomaan yhteisöllisyyden eli joukkuehengen ja sosiaalisen luonteensa vuoksi. Olen erityisesti viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, että höntsäporukoissa liikkuu huomattavasti enemmän miehiä kuin naisia. Uskoakseni kuitenkin myös monet aikuiset naiset (itseni mukaan lukien) haikailevat esimerkiksi ikimuistoisten nuoruusvuosien lentopallopelien perään, joissa hiki tuli huomaamatta kun keskityttiin taistelemaan pelin voitosta. 

Joukkuelajit voivat parhaimmillaan olla monipuolinen ja pitkäikäinen harrastus myös naisille. Vaikka valitettavan usein media nostaa esille ainoastaan miesten urheilujoukkueiden väliset kamppailut, tulee joukkuelajien kehittämistä myös nais- ja tyttönäkökulmasta ehdottomasti jatkaa. Uskon, että pohdinta siitä, voisiko tyttöjen ja poikien yhteistreenaaminen tukea parhaimmillaan molempien liikunnallista kehitystä, on nykypäivää.