Olen tänä syksynä saanut kunnian tutustua lähemmin minulle tuntemattomampiin lajeihin: jalkapalloon ja salibandyyn. Tarkastelukulma niihin on ollut kuitenkin tuttu, nimittäin tyttöjen näkökulma. Tämä blogikirjoitus syntyi pala palalta ja eteni lopulta käsittelemään hieman eri aihetta, kuin alunperin oli tarkoitus. Tyttöjen valmentamisen tarkasteleminen ajoi minut lopulta kyseenalaistamaan tyttöjen ja poikien jakamisen eri valmennusryhmiin.
Voin heti aluksi todeta, ettei tämä ole ihan mustavalkoinen juttu.
Olen valmentanut reilun kymmenen vuoden ajan kilpacheerleadingia, joka on perinteisesti mielletty nimenomaan tyttöjen ja naisten joukkuelajiksi. Vaikka miesten harrastajamäärät ovat Suomessa selkeästi nousussa, olen itse työskennellyt ainoastaan tyttöjoukkueiden parissa. Syksyn aikana saamieni kokemusten pohjalta olen huomannut, että tyttöjen valmentaminen naisvaltaisessa lajissa on huomattavasti helpompaa kuin tyttöjen valmentaminen esimerkiksi jalkapallossa, joka on median leimaamana perinteisesti mielletty miesten lajiksi. Tosiasiassahan jalkapallo on Suomessa sekä poikien että tyttöjen suosituimpien harrastusten listalla ja suomalaiset naiset menestyvät jalkapallossa kansainvälisellä tasolla miehiä paremmin.
Vaikka kaikilla lapsilla motoriset perustaidot toimivat lajitaitojen oppimisen perustana ja edellytyksenä, on tyttöjen ajateltu olevan lähtökohtaisesti erilaisia urheilijoita ja täten valmennettavia kuin poikien. On kuitenkin todettu, että pojat menevät tyttöjen edelle fyysisessä kehityksessä vasta murrosiän jälkeen. Tätä ennen fyysisten ominaisuuksien tulisi kehittyä siis suurin piirtein samaan tahtiin. Tässä vaiheessa mieleeni ei voi olla nousematta kysymys siitä, miksi tytöt ja pojat treenaavat sitten jo pienestä pitäen eri joukkueissa? Kun kaikessa tekemisessä tausta-ajatuksena on poikien ja tyttöjen vastakkainasettelu, ja sitä kautta syntyvä näkemys pojista tyttöjä parempina urheilijoina, väkisinkin myös toiminta alkaa käytännössä muotoutua sen mukaiseksi.
Joukkueurheilussa menestyneet naisurheilijat ovat usein kertoneet treenanneensa erityisesti lapsena vanhempien poikien kuten isoveljiensä kanssa vapaa-ajallaan. Uskoakseni tämän tyyppinen treenaaminen tukeekin myös tyttöjen fyysistä kehitystä. Mikseivät tytöt ja pojat sitten treenaa enemmän yhdessä? Ovatko tytöt ja pojat loppujen lopuksi sittenkään niin erilaisia valmennettavia?
Asiasta on viimeisten vuosien aikana käyty paljon keskustelua koululiikunnan kontekstissa. Esimerkiksi Valo ry:n Reilu Peili -raadin vastaajista 63 % oli keväällä 2015 sitä mieltä, että tyttöjen ja poikien liikuntatunteja ei ole tarvetta pitää erikseen. Kannattaa tsekata linkin takaa löytyvä video, jossa on kysytty asiaa lisäksi suoraan koululaisilta. Yhden pojan kommentti:
"Jos joku esim. tyttö haluaa pelata kunnolla niin se vois tulla sinne poikien kaa."
Eivätkö tytöt sitten lähtökohtaisesti halua pelata "kunnolla"?
Mielestäni tyttöjen ja poikien väliset eroavaisuudet eivät ole tosiasiassa läheskään niin suuria kuin niiden oletetaan usein olevan. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalisessa käyttäytymisessä on 7-12 -vuotiaiden tyttöjen ja poikien välillä joitain eroavaisuuksia. Koulunsa aloittaneilla tytöillä on jo usein suuri tarve kertoa kokemuksistaan, kun taas pojat keskittyvät pääsääntöisesti vielä varsinaiseen tekemiseen. Mitä lähemmäs murrosiän alkua mennään, sitä enemmän tytöt kyseenalaistavat esimerkiksi valmentajan antamia ohjeita ja tuovat esille omia kärkkäitäkin mielipiteitään. Myös ryhmän merkitys korostuu tuolloin tyttöjen toiminnassa.
Pyöriteltyäni näitä edellä kuvaamiani ajatuksia muutaman päivän ajan, tulin siihen lopputulokseen, etten osaa suoraan sanoa mitä mieltä näistä asioista olen. Mikään ei tietenkään ole mustavalkoista, mutta itseäni häiritsee kovasti se, etten osaa tässä asiassa ilmaista selkeästi yhtä mielipidettä. Siksi kuulisinkin mielelläni aiheeseen liittyviä erilaisia mielipiteitä perusteluineen.
Tuleeko tyttöjä ja poikia valmentaa eri tavalla ja omissa joukkueissaan? Miksi tai miksi ei?
Vaikken pysty ottamaan valmennuksellisesta näkökulmasta tarkemmin kantaa siihen, tulisiko tyttöjen ja poikien valmennusta käytännössä yhdistää enemmän, uskallan blogikirjoituksen aiheeseen liittyen kuitenkin yhden mielipiteeni tuoda julki: Mielestäni on väärä lähtökohta ajatella, että on olemassa erikseen tyttöjen ja poikien lajeja. Kuka sellaisen asian voi muka määrittää? Jos joku poika haluaa aloittaa muodostelmaluistelun ja tyttö rugbyn, niin sen pitäisi olla mahdollista ilman, että yleinen asenneilmasto pistää kapuloita rattaisiin.
Loppukevennykseksi voisin todeta yleisesti, että joukkuelajithan ovat suosittuja nimenomaan yhteisöllisyyden eli joukkuehengen ja sosiaalisen luonteensa vuoksi. Olen erityisesti viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, että höntsäporukoissa liikkuu huomattavasti enemmän miehiä kuin naisia. Uskoakseni kuitenkin myös monet aikuiset naiset (itseni mukaan lukien) haikailevat esimerkiksi ikimuistoisten nuoruusvuosien lentopallopelien perään, joissa hiki tuli huomaamatta kun keskityttiin taistelemaan pelin voitosta.
Joukkuelajit voivat parhaimmillaan olla monipuolinen ja pitkäikäinen harrastus myös naisille. Vaikka valitettavan usein media nostaa esille ainoastaan miesten urheilujoukkueiden väliset kamppailut, tulee joukkuelajien kehittämistä myös nais- ja tyttönäkökulmasta ehdottomasti jatkaa. Uskon, että pohdinta siitä, voisiko tyttöjen ja poikien yhteistreenaaminen tukea parhaimmillaan molempien liikunnallista kehitystä, on nykypäivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti