MOTIVOITUNUT VALMENTAJA ON URHEILUSEURAN TÄRKEIN RESURSSI

Nyt kun vuoden viimeinen koulupäivä on takanapäin ja keväänkin suunnitelmat alkavat pikkuhiljaa hahmottua, voin taas ottaa hetkeksi hyvän asennon ja keskittyä kirjaamaan ylös ajatuksia yhdestä sydäntäni lähellä olevasta asiasta: valmentamisesta.

Päätin jo syksyn alussa blogia perustaessani, että yksi kirjoituksistani tulee käsittelemään valmentamista, jonka parissa olen touhunnut yhteensä yli kymmenen vuoden ajan. Suurin osa valmennuskokemuksestani on kertynyt Asikkalan Voimistelu ry:stä, joka on pieni urheiluseura, mutta viime vuosina olen saanut tutustua myös suurempien urheiluseurojen kuten Tampereen Pyrinnön ja Ilveksen toimintaan. Alla olevassa kuvakollaasissa on muutamia eri valmentajakaverien kanssa vuosien varrella otettuja kuvia, jotka tuovat mieleen paljon hymyn huulille nostattavia muistoja. Vaikka valmentaminen on vienyt paljon aikaa elämästäni, on se antanut jotain sellaista mitä ei voi millään mittayksiköllä mitata.

Ihania muistoja valmennusvuosilta vuosien 2002-2015 välillä.

Kun valmensin kilpacheerleadingia, en oikeastaan koskaan välittänyt sainko siitä rahallista korvausta vaiko en. Valmentaminen itsessään on antanut niin paljon ja samalla vaivihkaa kehittänyt myös työelämässä arvostettavia taitoja kuten organisointia, priorisointia ja johtamista, että kaikki rahallinen korvaus oli vain plussaa. Luettuani Mikko Mäntylän ajatuksia valmentamisesta maksettavista summista, aloin tosissani miettiä myös tätä puolta valmentamisessa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että valmentajana toimivalla tulisi olla sisäinen motivaatio toimintaa kohtaan. Ymmärrän kuitenkin sen, että valmentaminen vuodesta toiseen 10 euron tuntipalkalla voi jossain vaiheessa alkaa nakertaa vahvaakin sisäistä motivaatiota. Seuratoiminnassa olisikin tärkeää tarkastella jokaisen valmennuspanosta ja valmennuksen laatua yksilöllisesti sekä palkita aina onnistumisista. Onnistumisilla en tarkoita kilpailullista menestystä tai harrastajamäärän kasvua, vaan selkeää onnistumista siinä työssä, johon valmentaja on palkattu eli valmentamisessa. Se miten sitä arvioidaan ja "mitataan" tulisi määrittää aina joukkuekohtaisesti. Eri tasoisilla joukkueilla kun on luonnollisesti erilaisia toiminnallisia tavoitteita.

Tästä päästäänkin valmennuksen organisointiin liittyvään haasteeseen, joka tiedostetaan, mutta jolle hyvin harva seura valitettavasti käytännössä tekee mitään. Perinteisesti lasten ja aloittelijoiden ryhmiä ovat ohjanneet aloittelevat valmentajat, kun kokeneet valmentajat ja myös taloudelliset resurssit on laitettu junioreiden edustusjoukkueisiin ja ammattilaisjoukkueisiin. Lisäksi yhtenä valmennuksen organisoinnin haasteena on kysymys siitä, kuka on hyvä ja kuka huono valmentaja. Aikuisten ammattilaisjoukkuetta menestyksekkäästi valmentava tuskin on optimaalisin valmentaja pienille lapsilla tai päinvastoin. Palloliiton Uudenmaan piirin kehityspäällikkö Taneli Haara kuvaa näitä kahta valmentamisen organisoinnin haastetta hyvin videoblogissa vertaamalla tilannetta koulumaailmaan: eiväthän lastentarhanopettajatkaan etene tavoitteellisesti urallaan niin, että ovat huipulla ollessaan lukion opettajina.

Se, että valmentaja on motivoitunut juuri kyseisen ryhmän tai joukkueen valmentamisesta on laadukkaassa valmentamisessa avainasemassa. Mikäli valmentaja tavoittelee lasten ryhmän ohjaamisella vain etenemistä kohti "haastavampia" valmennustehtäviä, ei hän luultavasti ole aidosti motivoitunut kehittämään lasten ryhmän osaamista. Tästä saakin hyvän aasinsillan siihen seikkaan, jonka jokainen liikunnan ammattilainen tietää: lasten ja aloittelijoiden ohjaaminen on haastavampaa ja vaatii enemmän ammattitaitoa, kuin jo harjoittelurutiinit oppineiden junioreiden tai ammattilaisten. Tiedän, että tämä kuulostaa itsestään selvältä ja aiheuttaa huokailuja, mutta toistan sen yksinkertaisesti siitä syystä, että huolimatta asian tiedostamisesta, ei sille ole tehty juuri mitään.
Seuroissa olisikin mielestäni aika tarkastella valmennustoimintaa uudestaan toiminnan tavoitteiden kautta.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että urheiluseurassa valmentajana toimiminen on asia, jota suosittelen lämpimästi kaikille. Uskoakseni ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa valmentaa tai täydellisen valmentajan arkkityyppiä, vaan jokainen voi onnistua valmentamisessa omalla tavallaan. Kuten jo aikaisemmin tässä kirjoituksessa olen todennut, on laadukkaassa valmentamisessa tärkeintä motivaatio. Sen lisäksi halu kehittyä palautteen ja itsereflektion kautta ohjaavat varmasti jokaista valmentajaa oikeaan suuntaan.

Kannustankin kaikki kokeilemaan valmentamista jossakin elämänvaiheessa, sillä se voi yllättää ja tuoda elämääsi hetkessä uusia ihmisiä ja kokemuksia, jollaisista et osannut edes haaveilla. Alla olevaa kuvaa katsoessani en voi olla kuin kiitollinen niistä kaikista valmennusvuosista, jotka ovat jo takanapäin ja samalla innoissani mahdollisista tulevaisuuden valmennushaasteista. 

Joukkueillassa syksyllä 2012 saatuja kommentteja valmennettavilta tytöiltä.

Tämä blogikirjoitus jää syksyn 2015 osalta viimeiseksi, sillä ensi viikolla aion julkaista blogissani joulun kunniaksi ensimmäisen videopostaukseni. Sen sisältö jääköön kuitenkin vielä salaisuudeksi!

Ps. Tämän kirjoituksen inspiraation takana ovat erityisesti Mikko Mäntylän valmentamisen organisoimista käsittelevät ja ajatuksia herättävät blogikirjoitukset. Ensimmäinen niistä käsittelee erilaisia valmentajastrategioita, joiden avulla seura voisi mahdollistaa laadukkaan valmennuksen. Toisessa kirjoituksessa Mäntylä esittää puolestaan 7 keinoa urheiluseuran valmentajatilanteen parantamiseksi. Suosittelen lämpimästi vilkaisemaan niitä tarkemmin mikäli seuratoiminnan valmennuksen organisointi yhtään kiinnostaa!