KUKA ON HYVÄ URHEILUJOHTAJA?

Viimeisen vuoden aikana paljon julkisuutta saanut Suomen Jääkiekkoliiton uuden puheenjohtajan valinta innosti minua tarkastelemaan hyvän urheilujohtajan ominaisuuksia. Lisäksi pohdin tässä kirjoituksessa miten ja millä perusteilla urheilujohtajat Suomessa oikein tehtäviinsä valitaan.

Keskustelu uuden puheenjohtajan valinnasta alkoi jo vuoden 2014 lopussa, kun liiton johdossa vuodesta 1997 ollut Kalervo Kummola ilmoitti jatkavansa tehtävässä ainoastaan vuoden 2015 loppuun asti. Sama henkilö on siis toiminut puheenjohtajana yhdessä Suomen suurimmassa lajiliitossa yhteensä 18 vuoden ajan. Helsingin Sanomien mukaan Kummola vaikuttaa myös seuraajansa valintaan käytännössä todella vahvasti.

Kalervo Kummola = hyvä urheilujohtaja?

Ensinnäkin minua ihmetyttää, miten organisaatio voi uudistua, pysyä toimintaympäristön muutosten mukana tai ennakoida niitä, jos sama henkilö on toiminut organisaation henkisenä johtajana ja viimeisen sanan sanojana lähes 20 vuoden ajan? Toiseksi minua ihmetyttää se, voiko mikään todellisuudessa muuttua, jos liittoa 18 vuotta johtanut henkilö saa vaikuttaa vielä merkittävästi seuraajansakin valintaan?

Näihin kahteen kysymykseen kiteytyykin mielestäni suomalaisen urheilujohtamisen yksi isoimmista ongelmista nimittäin kuvitteellinen henkilöriippuvuus. Tällä tarkoitan sitä, että usein urheiluorganisaatiot kuvittelevat tarvitsevansa tietyn tyyppistä ja -taustaista johtohenkilöä, josta ei sitten ihan helposti olla valmiita luopumaan. Johtuuko kuvitteellinen henkilöriippuvuus tosiasiassa siitä, ettei Suomessa ole tarjolla osaavia urheilujohtajia vai onko taustalla jokin muu vielä pimennossa oleva tekijä?

Arto Kuuluvainen on tekemänsä tutkimuksen pohjalta listannut 14 täydellisen seurajohtajan piirrettä blogikirjoituksessaan. Seurajohtajien ammattitaitoa on tutkittu todella vähän, joten Kuuluvaisen tekemät huomiot ovat Suomessa ainutlaatuisia. Kuuluvaisen tekemän listauksen pohjalta saa sen käsityksen, että menestyvän seurajohtajan tulee Suomessa olla supermies (tai nainen?!). Uskaltaisin kuitenkin väittää, että vaikka seurajohtajalta vaaditaan paljon, ei erinomainen seurajohtaja ole täysin myyttinen hahmo.

Osa listauksessa olevista ominaisuuksista on koulutuksen kautta opittavia, mutta osa niistä on myös sellaisia, joiden opetteleminen käytännössä kiinnostuneelle ja nopealle oppijalle on ainoastaan työn tarjoama haaste. Lisäksi osa ominaisuuksista liittyy kiinteästi henkilön persoonaan, jota harva alkaa työn takia kehittämään tietynlaiseksi. Ihminen joko on tai ei ole puhelias ja ulospäinsuuntautunut henkilö. Olen siis sitä mieltä, että erinomaisia urheilujohtajia on varmasti olemassa, mutta heidän löytämisensä ja rekrytoimisensa voi olla monestakin näkökulmasta tarkasteltuna haastavaa.

Tulevat urheilujohtajat aka supernaiset? Vierumäki Floorball Cup -tiimin tytöt projektin aloitustapaamisessa.

Usein ajatellaan, että urheilujohtajalla on oltava vankka kokemus siitä lajista, joka on hänen  johtamansa organisaation keskiössä. Kuten jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani totesin, uskon organisaatioiden toimivan innovatiivisempina ja muutoskykyisempinä silloin, kun organisaatiossa työskentelee mahdollisimman erilaisia ja eri taustaisia ihmisiä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että johtaja voi tulla organisaatioon täysin urheilutoimialan ulkopuolelta. Toimintaympäristön hallitseminen ja sitä kautta lajituntemus on ainoastaan yksi ominaisuus 14 muun Kuuluvaisen listaaman ominaisuuden joukossa. Mikäli johtajaksi valitaan pitkän lajitaustan omaava henkilö, jolla ei kuitenkaan ole juridista, myynnillistä tai henkilöstöjohtamisen osaamista, onko hän parempi johtaja kuin lajia pinnallisesti seurannut kymmenen vuoden esimieskokemuksen omaava myynnin ja markkinoinnin ammattilainen?

Esimerkiksi itselläni on hallintotieteiden maisterin koulutus, mikä tarkoittaa sitä, että olen perehtynyt koulutukseni kautta erityisesti johtamiseen, juridiikkaan ja strategiseen suunnitteluun. Lisäksi aktiivinen toiminta opiskelijajärjestössä on perehdyttänyt minut käytännössä hallitustyöskentelyyn, tapahtumien järjestämiseen ja markkinointiin. Työkokemukseni ansiosta olen tutustunut taloushallinnon eri kokonaisuuksiin sekä oppinut kantapään kautta asiakaspalvelun ja myynnin perusperiaatteet. Lisäksi oma seuratoimintataustani kertoo siitä, että asetan tavoitteet aina korkealle ja teen niiden saavuttamiseksi intohimoisesti töitä.

Tänä syksynä aloitin aikaisemman osaamiseni kehittämisen kohti urheilutoimialan asettamia vaatimuksia. 

Uskon, että kaltaisiani hallinnon, myynnin, markkinoinnin tai juridiikan osaajia, jotka ovat kiinnostuneita urheilutoimialasta, on Suomessakin paljon. Heidät on vain löydettävä, mutta se vaatii uutta ja innostavaa urheilujohtajaa hakevilta henkilöiltä rohkeutta katsoa ennakkoluulottomasti myös urheilutoimialan ja omien verkostojen ulkopuolelle.

Liikunta- ja urheilualalla piirit ovat todella pienet. Itseäni on ihmetyttänyt erityisesti se, miten noihin piireihin on mahdollista päästä sisään. Useita kymmeniä liikunta-alan hallinnollisia työpaikkoja hakeneena ja aina "Kiitos hakemuksestasi" -viestin saaneena, en voi muuta kuin ihmetellä sitä, mihin rekrytointi liikunta-alalla käytännössä perustuu vai perustuuko se systemaattisesti mihinkään. Olen itsekin ollut kerran liikunta-alalla rekrytoivan osapuolen apuna, jolloin sain huomata suhteiden merkityksen käytännössä. Tuolloin rekrytoinnissa kiinnitettiin erityisesti huomiota niihin hakijoihin, jotka olivat työskennelleet esimiehelle tutuissa organisaatioissa tai joiden suosittelijat olivat tuttuja. Lisäksi erityishuomiota kiinnitettiin urheilijana uraa luoneisiin hakijoihin.

Kuten aikaisemmin tässä kirjoituksessa totesin, urheilutoimiala Suomessa on vielä kovin henkilöriippuvaista ja ennakkoluuloista. Esimerkiksi rekrytoinnissa tulisi keskittyä organisaatioiden ja suhteiden sijaan siihen, millainen ihminen hakija on ja mitä lisäarvoa hän voisi tuoda organisaatiolle. Ulospäinsuuntautunut ja sisukas ihminen kannattaa palkata myyntitehtäviin, kun taas tarkka ja yksityiskohtiin huomionsa kiinnittävä henkilö voi olla omimmillaan taloushallinnon tehtävissä. Jos pieni urheiluorganisaatio hakee urheilujohtajaa toimintansa kehittäjäksi ja laajentajaksi, kannattaa tehtävään luultavasti palkata ennakkoluuloton, mutta kokonaisuuksia hahmottava ja toimintaan sitoutuva henkilö. Mikäli tehtävään palkattaisiin pitkään kyseisessä urheiluorganisaatiossa työskennellyt henkilö, joka on jo tyytynyt nykytilaan, ei todellista kehitystä organisaatiossa luultavasti tapahtuisi.

En väitä, että kaikki urheiluorganisaatiot toimivat näin kapeakatseisesti, sillä onhan minutkin tänä syksynä rekrytoitu avoimen hakemuksen perusteella Ilves ry:n jalkapallojaostoon, vaikken ole aikaisemmin jalkapalloa varsinaisesti harrastanut tai aktiivisesti seurannut. Nyt olen kuitenkin sitoutunut seuran kehittämiseen kaikin mahdollisin tavoin!

Työantajani muistuttaa olemassaolostaan jo aamukahvista lähtien.

Ps. Mikäli urheilujohtaminen ja sen historia Suomessa kiinnostavat, käy ihmeessä tutustumassa Liikuntatieteellisen seuran julkaisuun "Suomalainen urheilujohtaja itse asiasta kuultuna".

URHEILUJOHTAMINEN SUOMESSA - MITÄ SE ON?

Kiitos kaikille teille, jotka luitte ensimmäisen blogikirjoitukseni. Huikeaa, miten monet ja erilaiset ihmiset olivat siitä kiinnostuneita!

Urheilujohtaminen ja siihen liittyvät ilmiöt herättävät varmasti tunteita muissakin kuin varsinaisissa liikunta-alan ihmisissä. Liikunta ja urheilu ovat tunnepitoisia asioita, jotka uskoakseni koskettavat lähes jokaista suomalaista. Olipa kyse sitten penkkiurheilijasta, innokkaasta kuntoliikkujasta tai huippu-urheilijasta suhtaudutaan liikuntaan ja urheiluun intohimoisesti.

Intohimo ja tunnepitoisuus voidaan nähdä urheilujohtamisen vahvuuksina, mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Viimeisimmässä Valo ry:n Reilu Peili -kyselyssä kysyttiin rohkeasti, onko urheilujohtaminen kiinni ajassa. Kolmasosa vastaajista vastasi myöntävästi, mutta jopa puolet vastaajista oli sitä mieltä, että kehitettävää on vielä. Vastauksissa esille nostettu johtajuustyhjiö kuulostaa tutulta. Itselleni tuli samanlainen tunne gradu-tutkielmani aikana kun tarkastelin Valo ry:n alkutaivalta organisaatiokulttuurien yhdistymisenä. Keväällä 2014 kolmen keskeisen liikuntajärjestön (SLU, Nuori Suomi, Kuntoliikuntaliitto) yhdistyminen oli jättänyt tyhjiön, jossa yritettiin lähinnä opetella toimimaan yhdessä ilman ristiriitoja. Haastatteluista paistoi myös kattojärjestö-käsitteen vältteleminen Valo ry:stä puhuttaessa.

Graduhaastatteluiden siivellä pääsin tutustumaan myös Valo-taloon keväällä 2014. 

Reilu Peili -kyselyn vastauksissa pohdittiin myös mahdollisia syitä tilanteeseen, jossa kukaan ei tartu liikunta-alan konkreettisiin haasteisiin. Esimerkiksi sukupolvenvaihdos, urheilujohtamisen harjoittaminen oman työn ohella ja väärien asioiden mittaaminen vaikuttavat varmasti kaikki johtajuustyhjiön olemassaoloon, mutta minusta nämä kuulostavat asioilta, joihin on mahdollista vaikuttaa. Hanno Möttölä nosti mielestäni kissan pöydälle toteamalla, ettei urheilujohtaminen voi olla harrastus. Varsinkaan, jos johdettavat urheilijat ovat ammattilaisia.

Urheilujohtamisen koulutus ja tutkiminen ovat kuitenkin Suomessa varsin tuoreita ilmiöitä. Suurin osa urheilujohtajista on edennyt johtavaan asemaan oman urheilijataustansa avulla tai pikkuhiljaa vapaaehtoistyön kautta. Tällöin ei voida olettaakaan, että johtaminen olisi urheiluorganisaatioissa kovin ammattimaista. Mikäli urheilujohtamista halutaan kehittää ammattimaisemmaksi, on mielestäni tärkeää kiinnittää huomiota myös urheilujohtamisen ammattimaiseen koulutukseen.

Kun hain opiskelupaikkaa keväällä 2008, oli minulle jo silloin selvää, että olen kiinnostunut liikuntajohtamisesta ja -hallinnosta, mutta mahdollisuudet näiden asiakokonaisuuksien opiskeluun olivat Suomessa vielä vähäiset. Ainoastaan Jyväskylän yliopistossa oli mahdollista opiskella liikunnan yhteiskuntatieteitä. Koulutusohjelmaan oli vaikea päästä sisään, joten päätin hakeutua opiskelemaan Tampereen yliopistoon hallintotiedettä. Ratkaisu oli mielestäni erinomainen, sillä pystyin harjoitteluni ja gradu-tutkielmani avulla suuntautumaan liikuntahallintoon profiloimatta itseäni kuitenkaan liiaksi ainoastaan liikuntahallinnon osaajaksi.

Urheilujohtamisen koulutustarjonta on kasvanut huomattavasti viimeisten vuosien aikana, ja syksyllä 2015 tarjolla on useampia ja eri tasoisia kouluttautumismahdollisuuksia. Vierumäellä Haaga-Helian liikunnan- ja vapaa-ajan koulutusohjelmassa opiskelevat liikunnanohjaajaopiskelijat keskittyvät opinnoissaan pedagogiikan sijasta yhä enemmän projektijohtamiseen, markkinointiin ja toiminnan kehittämiseen. Vuonna 2012 käyttöönotettu uudistettu opinto-ohjelma siirsi painopisteen perinteisestä liikunnan ohjaamisesta työelämässä tarvittavia taitoja kehittäviin kokonaisuuksiin. Lisäksi urheilujohtamista voi opiskella 30 opintopisteen edestä esimerkiksi Tampereen kesäyliopistossa. Myös Turun ammattikorkeakoulussa on mahdollista kouluttautua urheilujohtamisen tradenomiksi. Yliopistossa urheilujohtamista voi opiskella Jyväskylän lisäksi nykyisin myös Itä-Suomen yliopistossa.

Suomalaisista korkeakouluista valmistuneet urheilujohtamisen ammattilaiset voivat siis olla esimerkiksi liikunnanohjaajia, tradenomeja, liikuntatieteiden maistereita tai kauppatieteiden maistereita. Hallintotiedettä opiskelleena ja sitä kautta hallinnon sekä johtamisen keskeisimpiin teorioihin perehtyneenä minua kiinnostaa kuitenkin kysymys siitä, mitä näille urheilujohtamisen ammattilaisille opetetaan. Eroaako urheilujohtaminen muusta johtamisesta, ja jos eroaa, niin miten?

Turun ammattikorkeakoulussa yliopettajana toimiva dosentti Harri Jalonen tarkastelee urheilujohtamisen oppiainestatusta kesäkuisessa blogikirjoituksessaan. Jalonen nostaa kirjoituksessaan esille Stewartin ja Smithin (1999) artikkelin, jossa eritellään urheilun erityispiirteitä suhteessa muihin aloihin. Allekirjoitan mielelläni suurimman osan näistä erityispiirteistä, sillä tavoitteet ovat vapaaehtoisuuteen perustuvassa toiminnassa varmasti paljon monimuotoisemmat kuin rationaalisesti talouteen keskittyvässä yritystoiminnassa. Lisäksi intohimo, kilpailun ja yhteistyön vuorottelu sekä brändiuskollisuus kuuluvat uskoakseni ennen kaikkea urheilujohtamisen kontekstiin. Myös gradu-tutkielmassani tulin siihen loppupäätelmään, että liikunta-alalla vallitseva intohimo tosiaan yhdistää kaikkia liikuntaorganisaatioita ja niissä työskenteleviä siinä määrin, että luonnollinen ja yhteisiin tavoitteisiin perustuva toiminta on todellisuudessa mahdollista.

Gradu-tutkielmani mukaan liikunta-alan toimialakulttuuri yhdistää eri toimijoita.

Toisaalta olen aikaisempien opintojeni aikana kyllästynyt ainaiseen mustavalkoiseen vastakkainasetteluun esimerkiksi julkisen ja yksityisen johtamisen välillä. Vaikkeivät teoria ja käytäntö aina kohtaakaan, vaikuttaa teoreettinen ajattelu mielestäni niin vahvasti ihmisten toiminta- ja ajattelutapoihin, että vahvojen vastakkainasettelujen viljeleminen ja korostaminen tekevät hallaa myös käytännön toimintamalleille. Kuten Jalonenkin blogikirjoituksessaan toteaa, on mielestäni oppiaine- ja tieteenalarajat ylittävä vuoropuhelu enemmän kuin toivottua, kunhan soveltamiskonteksti muistetaan huomioida. Tällöin vältytään myös pyörän uudelleen keksimiseltä ja pystytään hyödyntämään jo olemassa olevaa tietoa, mutta muistetaan myös tarkasteltavan näkökulman erityispiirteet. Oli sitten kyse julkisesta johtamisesta, yrityksen johtamisesta tai urheilujohtamisesta, on niille kaikille yhteistä johtaminen. Asioiden ja ihmisten johtaminen ovat tosiasioita, jotka sivuuttamalla mikään organisaatio ei voi menestyä.

Suomen Urheiluopiston entinen rehtori Tapani Ilkka piti meille liikunnanohjaajaopiskelijoille syyskuussa pysäyttävän luennon, joka kiteytti erinomaisesti omat ajatukseni urheilujohtamisesta. Samalla vuosikurssilla kanssani opiskeleva Sonja julkaisi jo aikaisemmin blogissaan kirjoituksen, jossa hän pohti erinomaisesti ja kokoavasti Tapani Ilkan sanoja sekä niiden vaikutusta hänen ajatteluunsa. Itse havahduin luennolla puolestani siihen, miten olen käytännössä toiminut kenties huomaamattanikin Tapani Ilkan sanojen mukaisesti. Kova tahto, selkeä päämäärä sekä ennen kaikkea asenne olivat havaittavissa jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani kuvatun 12-vuotiaan Mian toiminnassa. Uskoakseni nämä piirteet ovat keskeisiä missä tahansa kontekstissa toimittaessa.

Yksin ei kuitenkaan kukaan maailmaa mullista. Ei vaikka omaisi kuinka kovan tahdon, tietäisi tasan tarkkaan mitä tavoittelee ja asennoituisi sen tavoittelemiseen määrätietoisesti. Jokainen tarvitsee unelmiensa tavoittelemisen tueksi ja avuksi joukon ihmisiä, jotka voivat konkreettisesti mahdollistaa kaukaistenkin tavoitteiden saavuttamisen. Allaoleva kuva välittää mielestäni tämän viestin erinomaisesti.

Spirit Starsin omatoimiset harjoitukset Helsingissä asti Funky Teamin Jaken ja Nitan kanssa.

Kun pieni joukko asikkalalaisia cheerleadereita harjoittelee vapaa-ajallaan Helsingin Kisahallilla Suomen johtavien kilpacheerleading-valmentajien opastuksella, ei kyse voi olla mistään muusta kuin uskosta yhteisiin unelmiin ja intohimosta lajia kohtaan. Kiitos siis kaikille, jotka ovat olleet mukana toteuttamassa ja viemässä eteenpäin yhteisiä unelmiamme! Toivottavasti jokainen oman panoksensa antanut ymmärtää sen todellisen arvon.

Tämän blogikirjoituksen avulla olen yrittänyt jäsentää omia ajatuksiani urheilujohtamisesta peilaamalla niitä omaan elämääni. Uskon, ettei ole olemassa universaalia määrittelyä sille, millainen on hyvä johtaja ja millaista yleisemmin on hyvä johtajuus. Tärkeää on se, että johtaja osaa hyödyntää persoonansa ja oman osaamisensa vahvuuksia aina kyseisessä kontekstissa. Lisäksi johtajan on hyvä muistaa olevansa vain ihminen ja annettava itselleen anteeksi tekemänsä virheet. Niiden avoin myöntäminen ja niistä oppiminen ovat tärkeitä asioita johtajana kehittymisen kannalta. Samalla johtaja pystyy omalla esimerkillään luomaan ilmapiirin, jossa myös epäonnistumiset sallitaan.

Edellä sanotun perusteella uskallan väittää, ettei urheilujohtaminen ole johtamisena sen kummallisempaa kuin yrityksen tai julkisen puolen johtaminenkaan. On kuitenkin hyvä, että urheilujohtamiseen liittyvää koulutusta on tarjolla, sillä substanssiosaamisen hallitseminen on oleellinen asia johtamisen onnistumisen kannalta. Toisaalta heitän ilmoille villin idean johtajien kierrättämisestä sektorilta toiselle. Organisaatioiden sisällä tätä on jo kokeiltu, mutta miten kävisi, jos sektorirajat rikottaisiin?

Mitä tapahtuisi kun Alexander Stubb siirtyisi Kalervo Kummolan saappaisiin? Tai miten Björn Wahlroos johtaisi Olympiakomiteaa?

RAKKAUDESTA LAJIIN - MINUN TARINANI

On aurinkoinen ja kirpsakka lokakuun päivä. Istun lapsuudenkotini keittiössä ja minun on tarkoitus kirjoittaa ensimmäinen julkaisuni tähän blogiin. Olen 26 vuoden aikana istunut useasti tässä ikkunan ääressä Vesijärven kauneutta katsellen. Näkymä järvelle on edelleen sama, mutta minä en.

Minulla oli turvallinen lapsuus. Olin perheen ainoa lapsi. Asuimme pienellä paikkakunnalla. Sain paljon huomiota vanhemmiltani. Koimme yhdessä perheenä sekä ilon että surun hetkiä. Lisäksi minulla oli paljon kavereita ja harrastuksia.

Ensimmäinen harrastukseni oli satubaletti, jonka tanssimisen aloitin ollessani 3-vuotias. Vuosien varrella harrastin aktiivisesti ja monipuolisesti myös muita liikuntalajeja, mutta mikään niistä ei onnistunut syrjäyttämään balettia yli kymmeneen vuoteen kunnes...

Harjoitukset kesämökillä aloitettiin heti kun ensimmäiset huiskat oli ostettu.

...kilpacheerleading tuli elämääni salakavalasti vuonna 2000. Olin tuolloin innokas Lahden Pelicansin kannattaja, mutta mielenkiintoni alkoi pikkuhiljaa kohdistua jääkiekon sijaan huiskia heilutteleviin tyttöihin, jotka kutsuivat itseään cheerleadereiksi.

Kotonamme oli hidas, mutta toimiva Internet-yhteys, jonka avulla selvitin cheerleadereista lisää. Hyvin pian käsitin, ettei cheerleading pitänyt sisällään ainoastaan jääkiekkopeleissä tanssimista, vaan huiskien heiluttelun lisäksi ihmispyramidit ja kannustushuudot olivat olennainen osa lajia.  Internetistä löytämieni kuvien ja videoiden avulla ala-asteen kaveriporukkamme aloitti innokkaan nostojen ja tanssiliikkeiden harjoittelun. Harjoittelimme kuvioita koulussa välitunneilla ja sen jälkeen rivitalomme etupihalla. Ensimmäisen kerran esiinnyimme Vääksyn torilla järjestettävässä vuosittaisessa Kesämielisten toripäivässä keväällä 2001.

Keväällä 2001 äitini esitti Asikkalan Voimistelu ry:n hallitukselle cheerleadingintoiminnan siirtämistä seuran alaisuuteen.  Äitini ansiosta 11 ala-asteikäisen tytön innostukseen perustuva toiminta siirtyi Asikkalan Voimistelu ry:n alaisuuteen syksystä 2001 lähtien ja ensimmäiset kilpailut joukkue kisasi syyskuussa 2002 Funky Cheer Competitionissa. Tahtotilaani kuvastaa se, että kun kesällä harjoittelemisesta ja toimintaan sitoutumisesta ei tuolloin tullut mitään, nauhotin kaikille joukkuelaisille kisamusiikin C-kasetille ja kirjoitin tarkat henkilökohtaiset ohjeet kilpailuohjelman rakenteesta ja paikoista. Yksinkertaisesti päätin, ettei kilpailuihin osallistuminen saanut jäädä siitä kiinni, ettei ohjelmaa olisi ehditty opetella.

Juttu ensimmäisistä kilpailuista paikallislehti Päijät-Hämeessä.

Olin sinnikäs ja halusin heti alusta alkaen kiihkeästi kehittyä lajissa ja puskea joukkuettamme eteenpäin. Mittasin mittanauhalla päivittäin kuinka kaukana spagaatini on lattiasta ja kirjoitin tuloksen ylös päiväkirjaani. Luin kilpacheerleadingiin liittyviä keskustelupalstoja ja olin aina ajantasalla siitä mikä joukkue lähti ennakkosuosikkina kilpailuihin. Lisäksi tietokoneeltani löytyy sadoittain muun muassa hyppy- ja tanssivideoita, joissa harjoitellaan koregrafioita vuosien takaa. Kahdeksan vuoden ajan elin ja hengitin kilpacheerleadingia. Minulla oli itseni ja Spirit Starsin suhteen unelmia, joskus kohtuuttoman suuriakin. Osan unelmistani sain toteutettua, mutta iso osa niistä jäi toteuttamatta kun siirryin valmentamaan Tampereelle keväällä 2008.

Nyt lokakuussa 2015 Asikkalan Voimistelu ry:n alaisuudessa toimiva Spirit Stars kilpacheerleading-joukkue liikuttaa ja innostaa viikottain yli 80 lahjakasta tyttöä ja poikaa. Kilpailuja Spirit Starsin eri ikäluokkien joukkueilla on takanaan yhteensä noin 50. Toiminnan jatkuvuus perustuu laadukkaaseen valmennustyöskentelyyn ja puhtaaseen intohimoon lajia kohtaan. Minunkin unelmieni tavoitteleminen on siis jatkunut valmentamieni ihmisten toimesta.

Jo lukiossa sanoin, että aion tehdä isona jotain sellaista, jonka takia minut kutsutaan juhlistamaan Itsenäisyyspäivää Linnan juhliin. Uskon, että tuo lausahdus kuvasi lähinnä ajatusta siitä, että aion tulevaisuudessa tehdä jotain merkittävää - jotain sellaista, josta minut tullaan muistamaan. Olen ylpeä siitä mitä olen Spirit Starsissa ja sen avulla onnistunut luomaan. Sinnikkyys, oma-aloitteisuus ja terve unelmoiminen yhdistettynä esimerkillä johtamiseen ovat johdattaneet minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Väitänkin, että ilman kulkemaani matkaa en olisi läheskään näin oma-aloitteinen ja päättäväinen. Mielestäni urheiluseuratoiminnassa tärkeintä on aito intohimo ja innostus sitä asiaa kohtaan, jonka eteen viikoittain vapaaehtoisesti työskentelee.

Kilpacheerleading on edelleen lähellä sydäntäni. Se on tutustuttanut minut seuratoiminnan saloihin, tuonut elämääni paljon ihania ystäviä ja ennen kaikkea muokannut minusta tälläisen kuin nyt olen. Tulevaisuudessa haluan kuitenkin työskennellä avoimin mielin eri lajien rajapinnoissa. Keskitynkin jatkossa tässä blogissa suomalaisen liikunnan ja urheilun kehittämiseen liittyviiin ajankohtaisiiin asiakokonaisuuksiin, jotka ovat ammatillisesti keskeisimpiä mielenkinnonkohteitani tällä hetkellä. 

Liikunta ja urheilu ovat tunnepitoisia asioita jo sinällään, mutta yhdistettynä johtamiseen ja hallintoon, ne saavat varmasti aikaan paljon keskustelua. Toivonkin, että tekstini herättävät teissä lukijoissa ajatuksia ja tunteita. Kriittinen ja aktiivinen kommentointi on siis enemmän kuin sallittua!