URHEILUJOHTAMINEN SUOMESSA - MITÄ SE ON?

Kiitos kaikille teille, jotka luitte ensimmäisen blogikirjoitukseni. Huikeaa, miten monet ja erilaiset ihmiset olivat siitä kiinnostuneita!

Urheilujohtaminen ja siihen liittyvät ilmiöt herättävät varmasti tunteita muissakin kuin varsinaisissa liikunta-alan ihmisissä. Liikunta ja urheilu ovat tunnepitoisia asioita, jotka uskoakseni koskettavat lähes jokaista suomalaista. Olipa kyse sitten penkkiurheilijasta, innokkaasta kuntoliikkujasta tai huippu-urheilijasta suhtaudutaan liikuntaan ja urheiluun intohimoisesti.

Intohimo ja tunnepitoisuus voidaan nähdä urheilujohtamisen vahvuuksina, mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Viimeisimmässä Valo ry:n Reilu Peili -kyselyssä kysyttiin rohkeasti, onko urheilujohtaminen kiinni ajassa. Kolmasosa vastaajista vastasi myöntävästi, mutta jopa puolet vastaajista oli sitä mieltä, että kehitettävää on vielä. Vastauksissa esille nostettu johtajuustyhjiö kuulostaa tutulta. Itselleni tuli samanlainen tunne gradu-tutkielmani aikana kun tarkastelin Valo ry:n alkutaivalta organisaatiokulttuurien yhdistymisenä. Keväällä 2014 kolmen keskeisen liikuntajärjestön (SLU, Nuori Suomi, Kuntoliikuntaliitto) yhdistyminen oli jättänyt tyhjiön, jossa yritettiin lähinnä opetella toimimaan yhdessä ilman ristiriitoja. Haastatteluista paistoi myös kattojärjestö-käsitteen vältteleminen Valo ry:stä puhuttaessa.

Graduhaastatteluiden siivellä pääsin tutustumaan myös Valo-taloon keväällä 2014. 

Reilu Peili -kyselyn vastauksissa pohdittiin myös mahdollisia syitä tilanteeseen, jossa kukaan ei tartu liikunta-alan konkreettisiin haasteisiin. Esimerkiksi sukupolvenvaihdos, urheilujohtamisen harjoittaminen oman työn ohella ja väärien asioiden mittaaminen vaikuttavat varmasti kaikki johtajuustyhjiön olemassaoloon, mutta minusta nämä kuulostavat asioilta, joihin on mahdollista vaikuttaa. Hanno Möttölä nosti mielestäni kissan pöydälle toteamalla, ettei urheilujohtaminen voi olla harrastus. Varsinkaan, jos johdettavat urheilijat ovat ammattilaisia.

Urheilujohtamisen koulutus ja tutkiminen ovat kuitenkin Suomessa varsin tuoreita ilmiöitä. Suurin osa urheilujohtajista on edennyt johtavaan asemaan oman urheilijataustansa avulla tai pikkuhiljaa vapaaehtoistyön kautta. Tällöin ei voida olettaakaan, että johtaminen olisi urheiluorganisaatioissa kovin ammattimaista. Mikäli urheilujohtamista halutaan kehittää ammattimaisemmaksi, on mielestäni tärkeää kiinnittää huomiota myös urheilujohtamisen ammattimaiseen koulutukseen.

Kun hain opiskelupaikkaa keväällä 2008, oli minulle jo silloin selvää, että olen kiinnostunut liikuntajohtamisesta ja -hallinnosta, mutta mahdollisuudet näiden asiakokonaisuuksien opiskeluun olivat Suomessa vielä vähäiset. Ainoastaan Jyväskylän yliopistossa oli mahdollista opiskella liikunnan yhteiskuntatieteitä. Koulutusohjelmaan oli vaikea päästä sisään, joten päätin hakeutua opiskelemaan Tampereen yliopistoon hallintotiedettä. Ratkaisu oli mielestäni erinomainen, sillä pystyin harjoitteluni ja gradu-tutkielmani avulla suuntautumaan liikuntahallintoon profiloimatta itseäni kuitenkaan liiaksi ainoastaan liikuntahallinnon osaajaksi.

Urheilujohtamisen koulutustarjonta on kasvanut huomattavasti viimeisten vuosien aikana, ja syksyllä 2015 tarjolla on useampia ja eri tasoisia kouluttautumismahdollisuuksia. Vierumäellä Haaga-Helian liikunnan- ja vapaa-ajan koulutusohjelmassa opiskelevat liikunnanohjaajaopiskelijat keskittyvät opinnoissaan pedagogiikan sijasta yhä enemmän projektijohtamiseen, markkinointiin ja toiminnan kehittämiseen. Vuonna 2012 käyttöönotettu uudistettu opinto-ohjelma siirsi painopisteen perinteisestä liikunnan ohjaamisesta työelämässä tarvittavia taitoja kehittäviin kokonaisuuksiin. Lisäksi urheilujohtamista voi opiskella 30 opintopisteen edestä esimerkiksi Tampereen kesäyliopistossa. Myös Turun ammattikorkeakoulussa on mahdollista kouluttautua urheilujohtamisen tradenomiksi. Yliopistossa urheilujohtamista voi opiskella Jyväskylän lisäksi nykyisin myös Itä-Suomen yliopistossa.

Suomalaisista korkeakouluista valmistuneet urheilujohtamisen ammattilaiset voivat siis olla esimerkiksi liikunnanohjaajia, tradenomeja, liikuntatieteiden maistereita tai kauppatieteiden maistereita. Hallintotiedettä opiskelleena ja sitä kautta hallinnon sekä johtamisen keskeisimpiin teorioihin perehtyneenä minua kiinnostaa kuitenkin kysymys siitä, mitä näille urheilujohtamisen ammattilaisille opetetaan. Eroaako urheilujohtaminen muusta johtamisesta, ja jos eroaa, niin miten?

Turun ammattikorkeakoulussa yliopettajana toimiva dosentti Harri Jalonen tarkastelee urheilujohtamisen oppiainestatusta kesäkuisessa blogikirjoituksessaan. Jalonen nostaa kirjoituksessaan esille Stewartin ja Smithin (1999) artikkelin, jossa eritellään urheilun erityispiirteitä suhteessa muihin aloihin. Allekirjoitan mielelläni suurimman osan näistä erityispiirteistä, sillä tavoitteet ovat vapaaehtoisuuteen perustuvassa toiminnassa varmasti paljon monimuotoisemmat kuin rationaalisesti talouteen keskittyvässä yritystoiminnassa. Lisäksi intohimo, kilpailun ja yhteistyön vuorottelu sekä brändiuskollisuus kuuluvat uskoakseni ennen kaikkea urheilujohtamisen kontekstiin. Myös gradu-tutkielmassani tulin siihen loppupäätelmään, että liikunta-alalla vallitseva intohimo tosiaan yhdistää kaikkia liikuntaorganisaatioita ja niissä työskenteleviä siinä määrin, että luonnollinen ja yhteisiin tavoitteisiin perustuva toiminta on todellisuudessa mahdollista.

Gradu-tutkielmani mukaan liikunta-alan toimialakulttuuri yhdistää eri toimijoita.

Toisaalta olen aikaisempien opintojeni aikana kyllästynyt ainaiseen mustavalkoiseen vastakkainasetteluun esimerkiksi julkisen ja yksityisen johtamisen välillä. Vaikkeivät teoria ja käytäntö aina kohtaakaan, vaikuttaa teoreettinen ajattelu mielestäni niin vahvasti ihmisten toiminta- ja ajattelutapoihin, että vahvojen vastakkainasettelujen viljeleminen ja korostaminen tekevät hallaa myös käytännön toimintamalleille. Kuten Jalonenkin blogikirjoituksessaan toteaa, on mielestäni oppiaine- ja tieteenalarajat ylittävä vuoropuhelu enemmän kuin toivottua, kunhan soveltamiskonteksti muistetaan huomioida. Tällöin vältytään myös pyörän uudelleen keksimiseltä ja pystytään hyödyntämään jo olemassa olevaa tietoa, mutta muistetaan myös tarkasteltavan näkökulman erityispiirteet. Oli sitten kyse julkisesta johtamisesta, yrityksen johtamisesta tai urheilujohtamisesta, on niille kaikille yhteistä johtaminen. Asioiden ja ihmisten johtaminen ovat tosiasioita, jotka sivuuttamalla mikään organisaatio ei voi menestyä.

Suomen Urheiluopiston entinen rehtori Tapani Ilkka piti meille liikunnanohjaajaopiskelijoille syyskuussa pysäyttävän luennon, joka kiteytti erinomaisesti omat ajatukseni urheilujohtamisesta. Samalla vuosikurssilla kanssani opiskeleva Sonja julkaisi jo aikaisemmin blogissaan kirjoituksen, jossa hän pohti erinomaisesti ja kokoavasti Tapani Ilkan sanoja sekä niiden vaikutusta hänen ajatteluunsa. Itse havahduin luennolla puolestani siihen, miten olen käytännössä toiminut kenties huomaamattanikin Tapani Ilkan sanojen mukaisesti. Kova tahto, selkeä päämäärä sekä ennen kaikkea asenne olivat havaittavissa jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani kuvatun 12-vuotiaan Mian toiminnassa. Uskoakseni nämä piirteet ovat keskeisiä missä tahansa kontekstissa toimittaessa.

Yksin ei kuitenkaan kukaan maailmaa mullista. Ei vaikka omaisi kuinka kovan tahdon, tietäisi tasan tarkkaan mitä tavoittelee ja asennoituisi sen tavoittelemiseen määrätietoisesti. Jokainen tarvitsee unelmiensa tavoittelemisen tueksi ja avuksi joukon ihmisiä, jotka voivat konkreettisesti mahdollistaa kaukaistenkin tavoitteiden saavuttamisen. Allaoleva kuva välittää mielestäni tämän viestin erinomaisesti.

Spirit Starsin omatoimiset harjoitukset Helsingissä asti Funky Teamin Jaken ja Nitan kanssa.

Kun pieni joukko asikkalalaisia cheerleadereita harjoittelee vapaa-ajallaan Helsingin Kisahallilla Suomen johtavien kilpacheerleading-valmentajien opastuksella, ei kyse voi olla mistään muusta kuin uskosta yhteisiin unelmiin ja intohimosta lajia kohtaan. Kiitos siis kaikille, jotka ovat olleet mukana toteuttamassa ja viemässä eteenpäin yhteisiä unelmiamme! Toivottavasti jokainen oman panoksensa antanut ymmärtää sen todellisen arvon.

Tämän blogikirjoituksen avulla olen yrittänyt jäsentää omia ajatuksiani urheilujohtamisesta peilaamalla niitä omaan elämääni. Uskon, ettei ole olemassa universaalia määrittelyä sille, millainen on hyvä johtaja ja millaista yleisemmin on hyvä johtajuus. Tärkeää on se, että johtaja osaa hyödyntää persoonansa ja oman osaamisensa vahvuuksia aina kyseisessä kontekstissa. Lisäksi johtajan on hyvä muistaa olevansa vain ihminen ja annettava itselleen anteeksi tekemänsä virheet. Niiden avoin myöntäminen ja niistä oppiminen ovat tärkeitä asioita johtajana kehittymisen kannalta. Samalla johtaja pystyy omalla esimerkillään luomaan ilmapiirin, jossa myös epäonnistumiset sallitaan.

Edellä sanotun perusteella uskallan väittää, ettei urheilujohtaminen ole johtamisena sen kummallisempaa kuin yrityksen tai julkisen puolen johtaminenkaan. On kuitenkin hyvä, että urheilujohtamiseen liittyvää koulutusta on tarjolla, sillä substanssiosaamisen hallitseminen on oleellinen asia johtamisen onnistumisen kannalta. Toisaalta heitän ilmoille villin idean johtajien kierrättämisestä sektorilta toiselle. Organisaatioiden sisällä tätä on jo kokeiltu, mutta miten kävisi, jos sektorirajat rikottaisiin?

Mitä tapahtuisi kun Alexander Stubb siirtyisi Kalervo Kummolan saappaisiin? Tai miten Björn Wahlroos johtaisi Olympiakomiteaa?